maanantai 6. heinäkuuta 2015

What Am I Worth




Hei sinä, joka ehkä sattumalta luet tätä!

Siitä on vuosia, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään tänne. 

Minulla ei välttämättä ole edes tarkoitus jatkaa tämän blogin päivittämistä samalla tavalla, kuin ennen, mutta tämän hetkisille mietteille tämä on juuri oikea portaali. Toisin sanoen, kunhan kirjoittelen itselleni. Jätän taakseni jotain, mitä voin vanhana vielä kiikkustuolissa lueskella.



Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ja näin kun mietin kahta vimeistä vuotta... suurin osa siitä on ollut todella vaikeaa, voimia vievää mutta myös opettavaista.

Se, mitä nyt aion, on jotain kauan sitten unohtunutta, mutta jotain mitä olen kaivannut valtavasti. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, ja silloin kun se sitä on, otan siitä kaiken irti. Tälläinen ajattelumalli ei todellisuudessa ole mitään muuta, kuin kaksipäinen miekka. Minä satutin itseni siihen, verisesti ja idioottimaisuuksissani kahteen kertaan.

On todella typerää ajatella, että kaikki se työ, uurastus, palava into ja onnellisuus vaihtui huonoihin parsuhteisiin ja toiveajatteluun perheestä ja turvallisesta miehestä. Tällä samaisella hetkellä olisin valmis vaihtamaan viimeiset kaksi vuotta pois elämästäni, päästäkseni siihen tilanteeseen ja hyvänolon tunteeseen itsestäni, jota koin reilun vuoden putkeen Seinäjoella asuessani ja Fressillä treenatessa. Se oli aikuisten oikeasti tähänastisen elämäni parasta aikaa.

Oppia ikä kaikki, ja AINA kantapään kautta.


Painonpudotusprojektin aloituksesta on reilu muutama vuosi. Paino on pysytellyt siinä 75 kg:n tuntumassa, välillä nousten pahimmillaan 78 kiloon. En ole kuitenkaan päästänyt sitä yli maagisen 80 kilon rajan, enkä loppuelämäni aikana aiokkaan päästää.

Eniten tässä vituttaa se, että se energsyys, itsevarmuus ja terveellinen fiilis on kadonnut kokonaan. Vaikka paino pyörii pääasiallisesti tuossa samassa, silti tuntuu kuin olisin monta vaatekokoa isompi. Läskini tuntuvat lilluvan enemmän, vaikkei niitä varmaan oikeasti ole yhtään sen enempää, kuin pari vuotta sitten. 

Muistan sen ihanan tunteen, sen endorfiinihuuman salilla käymisen jälkeen! Sen hyvän kevyen olon kun söi terveellisesti ja puhtaasti. Haluan sen takaisin!

Sivuseikkana mainittakoon, että mua vituttaa myös yli kaiken nämä mun älyttömän järkyttävät "bingosiivet". Allit ovat edelleen yhtä järkyttävät, ettei jopa järkyttävämmät kuin koskaan ennemmin. En edelleenkään kehtaa käyttää hihatonta paitaa, saatikka toppia ihmisten ilmoilla. Rajoittaa omaa itsetuntoa ah, niin ihanasti!



Näiden pintaraapaisu-ajatusten lisäksi sain noin kuukausi sitten niin jäätävän "egopönkityksen", ettei mitään rajaa. Noin puolen vuoden tapailun jälkeen entinen poikaystäväni istui alas ja kertoi minulle kasvotusten, kuinka häntä ei enää kiinnosta harrastaa seksiä samalla tavalla kanssani, kuin ennen (eli ei ollenkaan) minun kokoni vuoksi. Eksä kertoi myös, että häntä mietityttää, mitä muut ihmiset ajattelevat meidät nähdessään, ikäänkuin hän olisi ottanut huonomman naisen rinnalleen muihin tapailemiinsa naisiin verrattuna. Hän kertoi, että häntä häiritsee se, että olen "meistä se isompi" ja isompi isompi isompi isompi...ja samalla minussa olisi kuulemma niin paljon potentiaalia.  Voitte vain kuvitella miltä tuntui silloin.

Luonnollisesti dumppasin kyseisen idiootin.



Jotenkin kuitenkin nämä sanat kytevät tälläkin hetkellä mielessä, kuten myös vihan liekit. On sellainen fiilis, että VITTU! Muahan ei noin maahan lyödä! Haluan näyttää mitä se vitun idiootti menetti, ja toivon sydämeni pohjasta että hän joskus näkee saman minussa, minkä ystäväni, perheeni ja ennen kaikkea minä itse näen. AND HE WILL BUUUURRRRRNNNNNN!!!

Minä en todellakaan ole tämän arvoinen. Minä olen kunnon mimmi, huumorintajuinen, iloinen, avoin, sataprosenttista vaimomateriaalia, vastuullinen ja aika ajoin myös rento tyyppi! Sen lisäksi, vaikka kuka tuumais mitä, olen omasta mielestäni viehättävä, nätti ja puoleensavetoava NAINEN, joka ei todellakaan kaipaa rinnalleen noin lapsellista pojan rääpälettä. 

Osui ja upposi. Sain pontta kokeilla uudelleen sitä mikä kävi tutuksi aikoja sitten. Onneksi kyseinen idiootti oli vain sivu elämäni kirjassa ja se sivu on nyt lopullisesti käännetty. Aion keskittyä nyt vain ja ainostaan itseeni, enkä todellakaan etsiä parisuhteita, lähteä lauantai-iltana metsästämään kyliltä pippeliä, jos suoraan sanotaan, koska ei vittu kiinnosta. Nyt kiinnostaa MINÄ.

Minulla on ollut viimeisen puolen vuoden aikana myös selkäkipuja, joiden vuoksi olen käynyt fysioterapiassa. Fysioterapeuttini on ihana nainen, joka aina jaksaa muistuttaa, että sijoitus itseensä on paras sijoitus koskaan. Kaiken muun voi aina vaihtaa, mutta se kroppa joka minulle on annettu, on ainoa jonka tulen koskaan omistamaan. 

Kävin tänään katsastamassa uutta mahdollista salia. Pidin näkemästäni. Haluan edetä hitaasti mutta varmasti. Torstaina koitan vähintään juoksumattoa, lupaan sen itselleni. Karpannut olen kesälomani alusta lähtien, enkä aio luovuttaa.




ps. Oli se jätkä kyllä monella muullakin tapaa vitun idiootti, edelläkirjoitettu on vain esimerkki siitä paskamerestä, jossa lilluin valehdellen itselleni "kyllä hän minua rakastaa" viimeiset puoli vuotta. Pientä vihaa havaittavissa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anonyymi kommentoija, ilmoita nimimerkkisi!